Elämme vuorovaikutuksessa ja vuorovaikutuksesta
Monelle meistä kokemus koronakeväästä on merkinnyt kokemusta elinpiirin kaventumisesta. Monimuotoisen elämän ja moniulotteisen vuorovaikutuksen kaipuu yllätti meidät kotiemme suojissa. Halumme nähdä ja kulkea, tehdä ja kokea merkityksellistä elämää, usein yhdessä toisten kanssa, ennätti kasvaa. Myös halumme selviytyä. Toisaalta askeleet veivät luontoon, metsä- ja rantapoluille havainnoimaan hitaasti edennyttä kevättä. Tätä kirjoittaessa kesä onkin jo lupauksen päässä ja kaipuu vesien ääreen suurimmillaan.
Syvimmillään monimuotoisuus luonnossa on myös vuorovaikutusta. Biodiversiteetti eli luonnon monimuotoisuus on erilaisten maisemien ja luontotyyppien rikkautta, eri lajien esiintymisen määrän rikkautta ja eri lajien yksilöiden perimän geenirikkautta ja moninaisuutta. Moninaisuus syntyy vuorovaikutuksesta niiden edellytysten ja sen lajikirjon kanssa, jotka kuuluvat samaan elinpiiriin.
Lajien välistä vuorovaikutusta on tutkittu paljon. Voivatko esimerkiksi juuri samaa ravintoa syövät eri lajit elää yhdessä. Mihin ravintokilpailu johtaa? Mitä sopeutuminen uusiin olosuhteisiin tarkoittaa eliöille itselleen tai niiden esiintyvyydelle? Mitä muutoksia eliöissä tapahtuu? Miten energia jakautuu? Mitä tapahtuu silmiemme ulottumattomissa? Mikä merkitys pieneliöillä on? Tarvitaanko kaikkia ötököitä ollenkaan.
Toistuvia lajiston ja luontotyyppien seurantoja tarvitaan, sillä ilman tietoa nykytilanteesta ja menneestä on vaikea huomata muutoksia tai arvioida tulevaa. Onneksi vielä on ihmisiä, jotka jaksavat nähdä sen vaivan, että opettelevat tunnistamaan lajeja, joiden kanssa jaamme tämän planeetan. Eniten tässä ajassa tarvitsisimme kuitenkin rohkeutta ja päättäväisyyttä torjua ja korjata omien tekojemme seurauksia, sillä oma elonkehämme on vaarassa ohentua ja kaventua. Samalla mahdollisuutemme elää mielekästä elämää vuorovaikutuksessa luonnon ja toistemme kanssa kutistuu.
Ekologia yrittää ymmärtää elonkirjoa, maapallon elämää ylläpitävien järjestelmien eli ekosysteemien toimintaa. Ekologit ovat luonnon terveyden ja hyvinvoinnin lääkäreitä ja asiantuntijoita. He selvittävät ratkaisuja luonnontilan parantamiseen. Ekologit myös tunnistavat sairauksia ja vaivoja elonkirjon tilassa. Luonnon heikon tilan vikapää on useimmiten ihminen. Ihminen, joka ei näe, kun pitäisi nähdä tai toimi silloin, kun olisi aika tehdä ratkaisuja.
Mitä vähäisempi ihmisen vaikutus on, sitä parempi on vesistön ekologinen laatu
Luontotyyppimme ja lajistomme on selvitetty hiljattain. Virtavedet ja lähteiköt ovat sisävesiemme ja rantojemme uhanalaisimpia luontotyyppejä. Suurin osa luonnontilaisista puroista on perattu ja suoristettu maa- ja metsätalousmaan kuivattamiseksi. Puroja on myös putkitettu kaupunkialueilla rakentamisen tieltä. Ojat on vedetty suoriksi. Niiden virtaamat on säädetty mahdollisimman tehokkaasti vettä nieleviksi.
Puro on ollut mittayksikönä varmaankin niin vähäinen, että sen merkitys elonkirjoon ja ekosysteemin tilaan on ollut vaikea mieltää. Puronvarsien metsiköitä varjostajina, veden viileyden säilyttäjänä, kiintoaineksen pidättäjänä ei ole osattu arvostaa. Selkärangattomien eläinten, pinnoille kiinnittyneiden levien, kivien, soiraikkojen tai puron ylle kaatuneiden puunrunkojen merkitys ei ole vaivannut ajatuksia. Ajattelemattomuuden vuoksi, taloudellisella toimeliaisuudella perustellen, meiltä on liki hävinnyt kokonainen luontotyyppi kaloineen, rapuineen, raakkuineen.
Virtavesien heikentynyt tila on alkanut viime tingassa huolettaa. Ekologisten käytävien varmistaminen vaellusesteitä ja käyttämättömiä patorakenteita purkaen ei kuitenkaan riitä, ellemme hyväksy, että meidän tulee tarkastella virtavesienkin kohdalla ekosysteemiä, kokonaisia valuma-alueita, joissa sen kaikilla osilla on merkitys kokonaisuuden kannalta.
Pelastustoimet ovat vaivalloisia, hankalia, aikaa viepiä, valtavaa sitoutumista vaativia, vaikka jännittäviä seurattavaksi kuten vaikkapa Karvianjoen raakkujen hoito Konnevedellä tai virtavesihankkeet Pirkanmaalla.
Valtaosa eri tyyppisistä järvistämme on luokiteltu silmälläpidettäviksi. Etelä-Suomessa lampien tilanne on selvästi huonompi kuin järvien. Kallio- ja suolampia lukuunottamatta lammet on luokiteltu Etelä-Suomessa alueellisesti uhanalaisiksi. Olemme ikäänkuin tehneet valintoja niiden elinympäristöjen ja eliöiden välillä, joilla on väliä ja joilla ei ole väliä ymmärtämättä vähäisimpien roolia.
Sisävesien uhanalaistumiseen on merkittävimmin vaikuttanut valuma-alueen maankäyttö. Maatalouden, metsien ja soiden ojitusten, metsän hakkuiden, maanmuokkauksen, lannoituksen tai turpeenoton vaikutukset näkyvät virtaamamuutoksina tai ravinteiden, orgaanisen aineksen ja kiintoaineiden kuormituksena vesistöön.
Vesiekosysteemien välisten yhteyksien ja maaperän ja maaekosysteemien luontaisen yhteyden ylläpitäminen ja huomioiminen mahdollistaa vesiluonnon monimuotoisuuden säilymisen ja palauttamisen. Maaperän ja kosteikkojen hiilivarastot täytyy säilyttää, koska vesiekosysteemien merkitys ilmastonmuutoksen hillinnässä ja siihen sopeutumisessa on suuri. Veden luontaista kiertoa pitää yrittää palauttaa ja vahvistaa. Pohjavedet ovat elintärkeät.
Eri sektoreilla on tehty omanlaista ja omiin suunnitelmiin perustuvaa vesienhoitotyötä. Erillisyys on vaikeuttanut pysyvien tuloksien saamista. Vesiluonnon monimuotoisuuden suojelutyö on yhdistettävä vesiensuojelutyöhön.
Mistä lopulta onkaan kyse
Kulunut ilmastonmuutostalvi ja kevät kokemuksineen ovat saaneet pohtimaan sitä, mikä elämässä on oikeasti arvokasta. Reviirien ja elintilan kunnioittaminen olisi saattanut myös estää pienen biologisen isäntäsolua kaipaavan viruksen maailmanlaajuisen tarttumisen ja leviämisen. Lajien monimuotoisuuden ja ekosysteemien suojelussa on lopulta kyse myös siitä, selviämmekö itse ihmisinä osana elonkirjoa.
Arja Pihlaja, pj
Ylä-Satakunnan ympäristöyhdistys ry
