Muinaisuskomuksia käsittelevissä teoksissaan uskontotieteilijä Uno Harva (1882–1949) kertoo Uralin länsipuolella asuvista suomalais-ugrilaisista ”permalaisista” eli udmurteista ja komeista. Heidän veteen liittyvä uskomusperinteensä on kiinnostava, sillä sukukansojemme mukaan järvet ovat lähes tietoisia olentoja. Jos ihmiset tavalla tai toisella loukkaavat järveä, se voi häipyä ja jättää jälkeensä pelkän tyhjän kuopan. Uno Harva kirjoittaa, että esimerkiksi Löza-järveä Kasanin läänissä on pidetty ”muualta tulleena”. Löza-järvi oli suuttunut, kun siinä oli huuhdottu likaisia vaatteita.
Mietin suomalais-ugrilaista järviuskomusta melko usein, ja se on vaikuttanut myös toisen romaanini Kivitaskun (Gummerus 2017) juoneen. On lohdullinen ja sananmukaisesti kuohuttava ajatus, että järvi voisi ottaa kohtalonsa omiin aaltoihinsa ja vyöryisi väreilevänä vesimassana kohti parempaa paikkaa.
Todellisuudessa luonto ei taida ryhtyä näin dramaattisiin operaatioihin, vaikka syytä olisi. Niin kauan kuin vesistöt pysyvät sävyisästi aloillaan, tarvitaan aktiivista vesiensuojelua.
Vesistösurusta toimeen
Olen elämässäni kokenut vesistösurua lukuisilla rannoilla:
- syntymästä asti tutulla rannalla, jonka isosorsimo on vallannut
- patoaltaiden ketjuksi suitsitun joen äänettömällä rannalla
- voimalaitoksen altaan rannalla, kun vesi turhaan töykkii patomuuria ja pyörteessä hyörivät oksat ja muoviroskat
- pikimustan suo-ojan rannalla
- äkäisenä hyrskyvän puron rannalla, kun hulevedet ovat rankkasateen jälkeen valuneet uomaan pidäkkeettä ja värjänneet virran maitokahvin väriseksi
- levänvihreän meren rannalla.
Vesistösuruun liittyy voimattomuuden ja toivottomuuden tunteita, sillä vesien kehnoon tilaan ovat kautta aikojen johtaneet isot, rakenteelliset syyt. Niihin on vaikeampaa puuttua kuin yksilöiden pieniin rötöksiin.
Onneksi ei ole niin pientä virtaa tai suurta kymeä, etteikö jotain olisi tehtävissä. Yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat tunnetusti rajalliset, mutta asian voi ilmaista myönteisestikin: kun ihminen määrittää tarkasti, mihin asiaan ja millä tavoin yrittää omilla voimavaroillaan vaikuttaa, tuloksia voi saada aikaan.
Raakkujen lumoissa
Viime vuosina olen ollut vesikysymysten kanssa tekemisissä ennen kaikkea kyläni harvinaisimman asukin, Suomen vanhimman eläimen jokihelmisimpukan kautta. Etelä-Suomessa Margaritifera margaritifera eli raakku elää enää muutamassa joessa, joista kolme virtaa kotimaakunnassani Pirkanmaalla.
Vuonna 2020 julkaisin romaanini Margaritan, jossa jokihelmisimpukka on yksi päähenkilöistä. Kirja voitti Finlandia-palkinnon, ja siksi olen päässyt moniin tilaisuuksiin puhumaan paitsi kirjailijan työstä ja teoksestani, myös jokihelmisimpukoista. On ollut hienoa nähdä, miten paljon kiinnostusta pieni, kuoressaan jopa yli 200-vuotiaaksi elävä otus herättää kotiplaneettansa kaksijalkaisissa kanssakulkijoissa.
Vuosi sitten Suomessa käynnistyi pitkään valmisteltu LIFE Revives -hanke, jonka tavoitteena on parantaa raakun ja sen toukkien elättäjäkalojen, lohen ja taimenen, elinympäristöjä (https://www.jyu.fi/science/fi/bioenv/tutkimus/luonnonvarat/life-revives). Hankkeen aikana kunnostetaan myös Pirkanmaan raakkuvirtoja.
Ilahduttavaa on sekin, että hankkeen tiedotuksessa voidaan tehdä yhteistyötä yli ammattirajojen. Huhtikuussa 2022 LIFE-hanke ja Suomen luonnonsuojeluliiton Nokian yhdistys järjestivät kanssani keskustelutilaisuuden jokihelmisimpukoista. Puhujina ”Yhtä jalkaa raakun kanssa” -tilaisuudessa olivat lisäkseni Pirkanmaan ely-keskuksen projektikoordinaattori Emmi Lehkonen, raakkuja jo pitkään puolustanut taiteilija Osmo Rauhala ja raakkuasiantuntija Panu Oulasvirta. Yleisöä kertyi Nokian kirjastoon salin täydeltä, ja kirjoitin tapahtumasta myös jutun Nokian Uutisiin (https://www.nokianuutiset.fi/elamanmeno/art-2000008783347.html).
Toivon, että LIFE-hankkeessa on jatkossakin mahdollista järjestää yhteisiä tiedotusprojekteja, joissa tiede, taide ja luontokokemukset kohtaavat. Luonnonsuojelussa aiheiden monimuotoinen lähestymistapa tuntuu puhuttelevan ihmisiä.
Raakut veivät minut mennessään myös kesällä 2022, kun kirjoitin Osmo Rauhalan kanssa raakkujen elinolojen parantamiseen tähtäävän mielipidekirjoituksen, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008898937.html). Keskityimme kirjoituksessamme erityisesti ongelmaan, joka on kutistanut raakkujen elinpiiriä Pinsiön-Matalusjoella jo 1970-luvulta asti: Tampereen kaupungin vedenottoon joen alkulähteestä.
Elämäni tuorein pyrintö raakkujen ja virtavesien tilan kohentamiseen on Raakkumetsä-kampanja, jonka Luonnonperintösäätiö käynnisti syyskuussa 2022 (https://luonnonperintosaatio.fi/raakkumetsa-kampanjassa-suojellaan-metsa-jokihelmisimpukoiden-elinpiirista/). Tavoitteena on löytää jonkin eteläsuomalaisen raakkujoen valuma-alueelta vanha metsä, jonka Luonnonperintösäätiö ostaa ja suojelee.
Kun metsä suojellaan, sitä ei koskaan hakata eikä maaperään kajota. Koskemattomalta alueelta raakkujokeen ei päädy yhtä paljon sameuttavia aineksia kuin myllätyltä. Raakkumetsä-kampanja muistuttaa, että luonnossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos vesien ja vesieliöiden halutaan voivan hyvin, metsienkäsittelyssäkin on oltava tarkkana.
Vesi voittaa vääjäämättä
Lapsesta saakka potemani suru vesistöistä ja niiden asukeista sävyttää elämääni edelleen, mutta ei yhtä lamauttavana kuin takavuosina. Paras rohto ympäristöahdistukseen, solastalgiaan ja muuhun murheeseen on se, että koettaa tehdä sen mitä osaa, pystyy ja jaksaa.
Kun välillä mikään ei tunnu onnistuvan, voi luottaa siihen, että vesistöillä on kuitenkin valta yli ihmisen – ei toisin päin. Järvet, joet ja meret eivät ehkä hylkää meitä yhtä konkreettisesti kuin suomalais-ugrilaisten vanhoissa tarinoissa, mutta vain kuormitusta ja vesirakentamista vähentämällä voimme taata sen, että ne pysyvät meille edes jotakuinkin suosiollisina.
Anni Kytömäki, hämeenkyröläinen luontokartoittaja ja kirjailija
