Tyttö soutuveneen pohjalla makaamassa. Vene lipuu jokea pitkin, ei airoja, vain pieni tyttö virran vietävänä. Sininen taivas, muutama pilvenhattara. Joki, minun jokeni, sen pinta, pyörteet, mudan haju, ja tunne kun pohjalieju pursuaa varpaiden välistä. Onni, kesä!
Kaislikkoon ei voi mennä – lumpeissa ja ulpukanlehdissä on iilimatoja, noita iljetyksiä, joita joskus joutuu nyppimään jaloistaan kun on pakko mennä irrottamaan siimaa ja koukkua kaislikosta. Koukun jos saa pelastettua, saattaa jatkaa onkimista laiturilta. Särkiä, lahnoja, kiiskiä, pieniä ahvenia. Kerran onnisti ja koukussa oli ’’valtava’’ lahna. Perattaessa sen sisältä paljastui lapamato, puoli metriä valkoista nauhaa.
Sellaisena viikkona ei ongittu, kun yhtenä aamuna joen suisto oli täynnä maha pystyssä kelluvia kuolleita kaloja. Iso tehdas oli taas päästänyt jotain kiellettyä ainetta jokeen. Töhnälautat lipuivat jokea pitkin ja me lapset istuimme laiturilla uikkarit päällä odottamassa, milloin saisimme taas luvan uimiseen.
Traktorin sisäkumi toimii uimarenkaana. Se on musta ja kuuma ja se polttaa, kun aurinko on paahtanut sen tulikuumaksi. Virtaa pitää aina varoa, ettei se lähde viemään rengasta huvilajuovalta saavuttamattomiin.
Pieni tyttö airottoman soutuveneen pohjalla havahtuu, avaa silmänsä. Joku tarttuu veneeseen. Tyttö kohtaa huolestuneet kasvot, vaikkakin helpottuneet. ’’Täälläkö sinä haaveilet? Vähän matkaa vielä, niin olisit ollut Pihlavanselällä ja siitä kohta jo merellä!’’ Virta oli pyörittänyt veneen rantalepikkoon. Joki piti huolen omastaan.
Kuva blogitekstin kirjoittajasta Kirsimarja Järvisestä. Kuva: Tampereen Teatteri, Harri Hinkka
Kirjoittaja on Tampereen Teatterin näyttelijä Kirsimarja Järvinen
