Se pallo oli ihanan höllyvä, tassuihin pehmeä ja tuoksultaan … no, parempaakin
olin nuuhkinut. Olin juuri aloittamassa täydellisen testimaistelun, kun … Hetkinen,
menen asioiden edelle.
Saanen esittäytyä, olen aussiuros Cola, tai siis olin, kun tällä hetkellä tätä lukiessasi
tassuttelen iäisillä koirapoluilla. Mutta leposijani on Toutosen nurmen alla, joten
oikeutetusti voi sanoa, että olen aika pysyvä asukki täällä Pyhäjärven rannalla.
Elämäni 11 vuotta sain aika ajoin, ja varsinkin kesäisin, nauttia maalla-asumisen
vapaudesta. Perheeni äiti, isä ja kolme E:tä pitivät huolen siitä, että tekemistä
piisasi aamusta iltaan. ”Paratiisin”, joksi äiti paikkaa edelleen kutsuu, omistaa
kuitenkin mummu, jolta ei jostain kumman syystä koiranherkut koskaan
loppuneet. Ihana tyyppi!
Kertomukseni vie kuitenkin kesäiltaan parin vuoden päähän. Koko päivän olin hoitanut ylipäällikön virkaa,
vartiointia ja tarkkailua. Oli päivän paras hetki käsillä; iltavartiopartiointi rannassa. Ja siellä näin SEN! Ihanan
höllyvän pallon. Koskaan en ole palloilusta kieltäytynyt, ja tuo oli mitä purtavimman näköinen.
Sitten harmillisesti äiti tuli keskeyttämään aikeeni. Hän näki möykyn, jähmettyi, oli hiljaa hetken ja sitten
hän kiljaisi: ”Cola, EI!”. Sitä äänensävyä olin tottunut noudattamaan. Jähmetyin minäkin, tuijotin palloa.
Aistin, että äiti oli peloissaan, mutta miksi?
Äiti liikkui pallon luo. Vartioin tarkasti hänen jokaista askeltaan. Olisiko tämä
kuitenkin joku uusi leikki? Ei, ei ollut. Äiti alkoi päästellä ääniä, jotka eivät kai
ihmistenkään korviin kuuluneet kovin kauniilta, ja sitten hän teki jotain
käsittämätöntä. Hän komensi minut POIS rannasta. ”Cola, SISÄLLE!”. Ikkunan
takaa, vartiotuoliltani, tarkkailin sitten kuinka äiti saapasteli vihaisin askelin
rannalla ja nosti pallon lopulta ämpäriin. Sinne päätyi myös pari muuta
”Ällölöllöä”, joiksi äiti niitä kuului kutsuvan.
Siihen iltaan päättyi vapaat tassutteluni rantakivillä. Nuo ällöpallot olivat jostain syystä syypäitä tähän
vapaudenriistoon, ja myös mielipahaan, jonka vaistosin äitistä ja isästä. Enää ei uitu, ei kukaan halunnut.
Kaikki vain etsivät rannasta totisina kummajaispalloja. Puheiden sävystä ymmärsin, että nyt ei Paratiisissa
ollut enää täydellistä. ”Parasiitteja Paratiisissa”, niin äiti sihisi ja pelkäsi, että pallot olisivat vaarallisia.
Eräänä päivänä tuli paratiisiin pari kilttiä tätiä, jotka olivat tosi kiinnostuneita löytämäni hyytelöpallon
kaltaisista eliöistä. Äiti nosti heille monta ihanaa palloa vedestä, ja tädit olivat iloisia saadessaan niitä
mukaansa. Sen verran koiranvaistollani ymmärsin, että hekin olivat kummissaan ällölöllöistä, joita ei täällä
ollut ollut aiemmin.
En siis koskaan päässyt todella maistamaan, miltä tuo houkutteleva hyytelö olisi maistunut, sillä syksyn
tultua herkku katosi jotenkin jonnekin. Seuraavaa kesää Paratiisissa ei enää minulle tullut, tai siis ei siten
kuin aiemmin. Ihmisten kummallisen tavan myötä sain viimeisen leposijan pihan komeimman puun alta.
Vaan vielä tänäänkin, kun minä jo juoksen parempien pallojen perässä, äiti istuu joskus illalla yksin laiturilla.
Hän huokaisee syvään ja toivoo hartaasti, että löllöt eivät enää ilmestyisi ja rannoilla voisi taas palloilla kuin
ennen, huoletta ja nauttien.
